torstai 31. maaliskuuta 2016

K9 Tenerife - Home of the abandoned souls



Im watching youuu...
We were on our holiday in Tenerife and I wanted to give my family a different holiday experience. I took them to the Refugio de Animales K9 Tenerife, dog rescue center, to walk the homeless dogs. Dogs that never had the life they deserved. I can tell, that going to a rescue center is very touching experience. I wanted them to see and feel it all by themselves.

We woke up early and took two buses and one short taxi ride to the K9 center. We were at the shelter at 10am just before they opened. When we went inside, we could hear the barking getting louder and louder as we entered the main gate. The acrid smell of excrement and detergent hit us when we went in. One dog was on the roof and he followed every step we took. Sun was already warming shelters concrete walls.
There was a lot of work and only few volunteers. I really respect their work.

We saw several cages, all inhabited with one or more dogs. Desperate looks and urge to get attention. I saw sadness in my boy’s eyes. They could feel the desperation in those cages.
That day meant a lot for us. And we also had so much fun with all the doggies we walked.
Refugio de Animales K9 Tenerife



We walked totally 11 dogs that day. We heard their unfortunate stories and wanted to save them all. Unfortunately that was not possible. But there was one story that touched our feelings deeply. Tyson’s story. Tyson was only 1 year 7 months old and had already been kicked out from home 2 times. Second time was at Christmas Eve 2014. What kind of a heartless person can leave a dog behind and celebrate Christmas as nothing happened? What the f*** is wrong with people? For me dog is always a family member and this was something that made me sick. I really hope that Karma will handle it one day…
Tyson had spent 1 year and 2 months of his life at the shelter, almost his whole life. It was amazing to see that he still got the energy to welcome us with warmth. He was a joyful boy that hasn’t lost his spirit…yet.  He had two roommates. Very cute little doggies and other one of them was already reserved. Lucky boy! Tyson wasn’t so lucky. People had been overlooking him and if people had chance to choose, which dog they wanted to walk, Tyson usually stayed in cage.


But Tyson didn’t give up. He showed us that he really wanted to go for a walk with us. And he was so pleased. He walked beautifully by our side and looked deep in to my eyes . As he was saying “Thank you for walking me, this is my lucky day.” My heart melted. It was terrible to watch when he went back to his cage. Tail was still waving but eyes told the truth.
I took this picture before we left the center and when I saw it later in our hotel, I started to cry. It felt so wrong. Such a kind, young dog with a heart full of love and nobody cares. I just had to do something.


I called to the K9 and asked, what Tyson’s situation was. Any health issues, vaccinations, passport etc. I wanted to know everything. They sounded pretty surprised when I told them that we wanted to adopt Tyson. One way or another. If it couldn’t happen now, I would come back to get him. I just couldn’t stand the idea that Tyson would still be there next year. He had to get a change.  Everything happened quite fast and we were lucky that all the vaccinations were OK. Quick visit to the vet, phone call to Finnair, paperwork at the airport. We even cancelled our transport to the airport and stuffed our luggage and bikes in to a taxi so we could be at the airport on time. Wow, that was fast! We could take Tyson home now.

So when we left on Friday, Hazel from K9 came to the airport with Tyson. I couldn’t thank her enough. She did her everything and it helped, what a lovely person. Tyson recognized us and jumped straight to my son’s arms. He was happy to see us. I took Tyson in to my arms and told him that now it is time to go home, permanently.
When I took Tyson out of the cage in Helsinki-Vantaa airport, he was happy and playful, not afraid at all. Very brave boy. We stayed the first night at my mom’s and on Saturday we went to the dog park so that Tyson could meet our other dogs. Everything went well and our dogs accepted Tyson to the crowd immediately. Everything went perfectly. Tyson is now super happy dog and he plays a lot and sleeps very peacefully. I can’t even tell you what it’s like to see when a dog finds unconditional happiness. Priceless.


Tyson's first night in Finland



                                                                           *****

Se olisi taas Holaa pöytään, amigot!
Silmät kertovat enemmän kuin tuhat sanaa

Käväistiin jälleen kerran lomalla Teneriffan auringon alla ja tällä kertaa päätin tarjoilla perheelleni hieman erilaisen lomakokemuksen. Halusin viedä heidät koiratarhalle ulkoiluttamaan kodittomia koiria, joiden elämä ei ole mennyt ihan niin kuin piti. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vierailu rescue-tarhalla on sekä koskettava, että kasvattava. Sanoin sitä on vaikea kuvailla, joten päätin viedä jätkät pääkallopaikalle Refugio de Animales K9 Tenerife -koiratarhalle kokemaan itse sen ilot sekä surut.

Lähdimme ajoissa liikenteeseen ja parin bussin sekä lyhyen taksimatkan jälkeen olimme K9:n portilla heti klo 10, kun paikka aukesi. Koirat kuulivat tulomme ja haukku ja ulvonta kiihtyi, kun lähestyimme ovea. Pian meitä vastaan tulikin äärimmäisen ystävällinen ja samalla myös jokseenkin yllättynyt brittinainen, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi. Ilmeisesti vapaaehtoiset suomalaiset koiranulkoiluttaja-turistit eivät ole aivan jokapäiväinen näky tällä tarhalla. Harmi sinänsä, kun ajattelee kuinka paljon meitä lomailee vuodessa Teneriffalla.

Portista saavuimme pieneen varjoisaan eteiseen, jossa oli hämärähköt, mutta siistit kopit noin kuudelle koiralle. Haukku yltyi yhä kovemmaksi. Pystyin näkemään jännityksen sekä mieheni, että poikani olemuksessa, kun astelimme haukkuvien koirien ohi toiselle portille, joka vei suuremmalle häkkialueelle. Betonirakennuksen katolla haukahteli yksi koira, joka seurasi jokaista askeltamme ja tarkasteli tekemisiämme. Aurinko paistoi käytävälle, jonka molemmin puolin oli tiuhaan rakennettuja betonisia häkkejä. Koirien sekä ulosteen hajun tunsi sekoittuvan pesuaineen kirpeyteen, kun häkkejä siivottiin. Töitä oli paljon, mutta vapaaehtoisia vähän. Osassa kopeista oli yksi asukki, osassa useampi. Joka häkissä oli kuitenkin yksi yhteinen tekijä, surullinen katse ja palo saada huomiota.
Talonvahti


Happy Boom
Kävelimme käytävän päähän ja siellä olikin pari kaveria juuri viimeistelleet aamunappulansa. Nämä pääsivät heti mukaamme kävelylle vuorimaisemiin, jossa aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta merituuli helpotti oloa paahtavalta kuumuudelta. Poikani talutti Boomia, mieletöntä podenco –sekoitusta, joka oli täynnä iloa huolimatta siitä, että oli joutunut elämään häkissä jo jonkin aikaa.






Paniikkia ilmassa, mutta kyllä se siitä.
Koira, jota itse talutin, pelkäsi kuollakseen. Se tärisi kauhusta jo istuessaan ruokakupin vieressä häntä koipien välissä. "Tänään se taivas tippuu niskaan" oli varmasti sen päälimmäinen ajatus.

Käveltyämme kauemmaksi muista, se alkoi kuitenkin rauhoittua. Jos vilkaisin siihen päin, se takuulla luuli kuolevansa. Järkytys oli käsinkosketeltavissa. Niinpä päätin hiljakseen jutella sille suomeksi, en katsonut siihen päinkään ja annoin sen tulla hissukseen perässäni. Kerroin sille muun muassa, että Suomessa on tähän aikaan aivan v*tun kylmä, mutta takka kyllä lämpiää päivittäin... 

Hetken kuluttua tunsin pari kertaa märän kuonon nuuhkaisevan pohjettani. En vissiin ollutkaan sitten se kaikista kamalin mörkö. Hymyilin hiljaa ja en kääntänyt päätäni, sillä koiraparka olisi todennäköisesti pyörtynyt.
Laku lenkillä

Seuraavalla kierroksella saimme mukaamme melkoisen kolmikon, kaikki mielettömän hyväntuulisia. Etenkin kaveri, jonka nimesimme Lakuksi, nautti joka sekunnista ja huomioi taluttajaansa jatkuvasti. Syliin olisi pitänyt päästä, halia ja leikkiä. Tehdä ihan mitä tahansa kivaa ja ihan koko ajan. Huikea persoona, olimme kaikki aivan myyty. Jos koira voi hymyillä, niin Laku vei sen aivan uudelle tasolle. Aivan Pepsodent -kamaa koko koiruus.

Ulkoilutimme päivän aikana kaikkiaan 11 koiraa, isoja ja pieniä, ujoja ja leikkisiä. Jokainen lenkki painui varmasti meidän kaikkien muistoihin, oli ne niin hauskoja reissuja. Jokaisella karvakuonolla oli omat persoonalliset juttunsa ja leikkinsä ja kyllä me saatiin myös nauraa. 

Olen todella ylpeä siitä, miten hienosti pojat ottivat tämän reissun. Jopa teinimme innostui asiasta aivan uudenlaisella innolla ja toivon, että myös kunnioitus eläimiä kohtaan kasvaa entisestään. Koimme paljon naurua ja iloisia hetkiä, mutta myös hieman surua koirien kohtaloista.


Popey the greatest (photo by K9)


Yksi mieleenpainuvimmista koirista oli ehdottomasti Popey, aivan järisyttävän iso staffisekoitus, joka kaukaa katsottuna olisi herkimmistä aika hurja näky. Kun lähestyimme Popeyn häkkiä ja katsoimme sen silmiin, joista toinen ei ollut ihan parhaimmassa kunnossa, pystyimme heti näkemään, että tämä kaveri on ihan leppoisa. Popey tuli mielellään ottamaan herkkuja kädestä ja lähti mukaamme lenkille. Reissu oli tosin lyhyt, sillä Popey halusi mennä äkkiä takaisin tsekkaamaan ruokakuppinsa. Sitä kun ei tiedä, jos sinne vaikka ilmestyy jotain ja joku muu syö sen. Mentiin hänen ehdoilla tottakai.


Would you love Toby?
Toinen tapaus oli Toby, noin 10-vuotias, todella pieni uros, jonka syy tarhalle joutumiseen oli harmillinen. Toby kiintyy liikaa omistajaansa. Sen uusi koti olisikin yhden ihmisen luona, sillä Tobyn kiintyessä omistajaan, voi lähelle tuleva toinen ihminen saada äkkiä hampaasta, tosin hyvin pienestä sellaisesta. Meitä Toby ei purrut, vaan oli juurikin niin ihana, että olisin voinut napata sen taskuuni. Ei voi muuta sanoa kuin, että jo on tulitikkuaskiin mahtuvalla koiralla melkoisen suuri sydän…ja ego. Yksinäiselle ihmiselle Toby olisi korvaamaton ystävä ja Toby saisi elää onnellisena oikeassa kodissa, koko lyhyen loppelämänsä ajan. Toivottavasti näin vielä käy.

Kävimme antamassa herkkuja kaikille tarhan asukeille. Hetken näimme ilon karvakuonojen silmissä, mutta siirtyminen seuraavalle häkille aiheutti välittömästi epätoivoisen ulvonnan. Jossain häkissä ei enää jaksettu edes haukkua. Tuijotus häkin läpi oli tyhjä ja odottava. Ne katseet porautuvat suoraan sieluun, kuten voitte varmasti jo kuvista huomata. Miksei kaikki vaan voisi saada hyvää elämää omassa perheessä?

Meidän perhettä kosketti kovasti myös Lakun tarina. Laku on siis oikealta nimeltään Tyson, mutta lenkittäessämme emme tätä tienneet ja nimesimme kaverin Lakuksi. Laku on vasta noin 1,7 kuukauden ikäinen, ja ikävä kyllä ollut jo kahdessa kodissa, joista molemmista on tullut kylmää kyytiä. Viimeisin perhe päätti hylätä Lakun tarhalle jouluaattona 2014. En voinut kuin ihmetellä, minkälainen p*askapää hylkää perheenjäsenen betoniboxiin jouluna. Joululahjaksi häätö. Voiko mennä enää sairaammaksi? Ihmisten julmuus ja välinpitämättömyys saa kyllä meikäläisen veren kiehumaan äärimmilleen. Ihmettelin myös miten noin suloinen, kiltti ja ihmisrakas koira voi olla vielä tarhalla.

Tyson alias Laku
Tarhalla työskentelevä nainen kertoi, että yksi syy voi olla Lakun väritys; Se näyttää aavistuksen staffilta ja se voi olla monelle syy siihen, ettei Laku ole sieltä kiinnostavimmasta päästä. Tai ehkä se ei vaan ollut muiden mielestä tarpeeksi söpö. Myös ihmiset, jotka saivat valita ulkoilutettavan, valitsivat useimmiten kaverit viereltä ja Laku sai jäädä koppiin odottelemaan seuraavia ulkoiluttajia. Jos sitten ensikerralla kävisi tuuri Lakullakin...

Lakun yritykset kiinnittää vierailevien ihmisten huomio kariutuivat kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei ollut kiinnostunut ja todennäköistä oli, että Laku ei tule saamaan kotia ihan heti, johan sitä oli jo yli vuosi odoteltu. Minua ahdisti jo pelkkä ajatus, että muutaman vuoden päästä tuon ihanan ja leikkisän koiran elämänpalo sammuu tarhalla ja jäljelle jää vain tyhjä katse ja epätoivoista ulvontaa jokaisen ohikulkijan perään. En halunnut Lakulle tätä kohtaloa. Sydän siinä meni jälleen säpäleiksi.
Laku at the Reina Sofia airport

Tässä vaiheessa moni, joka minut tuntee, varmaan arvaa, miten siinä nyt sitten taas kävi. En vaan voinut jättää sitä sinne, jotta vuoden päästä, kun menen tarhalle, näen Lakun siellä edelleen odottamassa omaa kotia. Onneksi Lakulla oli kaikki rokotukset, sirut, passit yms. valmiina ja kiitos Hazelin, joka työskentelee tarhalla, saatiin kaikki asiat rullaamaan pikakelauksella. Vielä viimeiset eläinlääkärin tarkastukset, pikasoitto Finnairille ja koirapaikka koneeseen. Omat lentokenttäkuljetukset peruttiin ja matkatavarat ja fillarit lastattiin taksiin, jolla kurvattiin jo aamusta lentokentälle. Hazel toi Lakun suoraan kentälle ja kotimatka sai alkaa.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä juttua lentokoneessa, istui Laku ruumassa odotellen omaan kotiin pääsyä. Siihen ihan omaan kotiin, josta ei dumbata jouluaattona pihalle vaan, jossa saa kasvaa vanhaksi koirakavereiden kanssa. Tervetuloa kotiin, pikkuinen.
Im going home

Vaikkei kaikkia voi pelastaa, saatiin tällekin tarinalle edes hieman onnellisempi loppu ja täytyy myöntää, että kerrankin lomaltapaluulla tuntui olevan isompi merkitys, eikä niin paljon haitannut edes paluu pakkaseen. Laku on nyt sitten meidän neljäs koira, kolmas rescue. Joistain voi kuulostaa hullulta, mutta onhan meillä tilaa vielä tälle yhdelle. Tämän kaverin tarhaelämä päättyi yllättäen, mutta moni jäi vielä odottamaan omaa onnenpotkuaan.

Kiitos kaikille, jotka mahdollistivat tämän, etenkin Hazelille, jota ilman Laku olisi varmasti vieläkin tarhalla. Ja suuresti onnea matkaan kaikille niille karvakuonoille, jotka jäivät vielä tarhalle odottamaan sitä omaa ihmistä, joka veisi vihdoin omaan kotiin. Toivottavasti ei enää nähdä, kun tulen seuraavan kerran käymään.


Laku & his new friends